Suorittaja ei pysähdy sairaanakaan!
Enhän minä voi olla sairaana. En ole ollut kolmeen vuoteen flunssassa. Miten muka nyt voin tulla kipeäksi?
Tätä selitin itselleni viime viikolla, kun tunsin että olo oli hutera töissä, ja kotona kuumemittari näytti 38,4°C. Mutta sehän on vain kuumetta. Ja töissä painoin kuumeessa kaksi päivää. Toki tähän kuumeessa töissä olemiseen liittyy muutakin, mutta asiaa tänne blogiin en voi avata sen enempää. Joten tuomitsemiset voi jättää toiseen kertaan. Osa syynä on myös tunnollisuus ja perfektionismi. Haluan tehdä työni ja vaadin itseltäni paljon!
Miten vaikeaa on selittää itselleen, että tarvitsee lepoa!
Myönnän, että en ajatelle omaa terveyttä kovinkaan usein ja en osaa pysähtyä lepäämään. Näen kotona nurkissa pölyä ja siivoaisin mielummin, kun olisin sängyn pohjalla peiton alla ja lepäisin. Pakko saada ensin tehtyä tuo asia ennen lepoa. Olen jopa selittänyt itselleni, että et ansaitse lepoa ennen kuin olet tehnyt jonkun asian mikä häiritsee itseä niin valtavasti.
Eilen nukuin päiväunet ja tunsin siitä myös jonkinlaista syyllisyyttä, että kehtaat nyt sunnuntaina nukkua päiväunet! En yleensä nuku sellaisia. Selitinpä sitäkin sitten itselleni, että kuule nyt sinun täytyy levätä. Muutaman minuutin päästä aloin jo miettimään sitä miten pölyiseltä kaikki näyttää, ja sinne se ajatus levosta taas meni.
Muut käskevät pysähtymään ja ajattelemaan myös itseään. Minulle sanottiin töissä, että et ole kenenkään orjana täällä, joten nyt ajattelet itseäsi välillä ja lepäät. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun muut joutuvat sanomaan tämän minulle.
Minulla ei ole täydellinen elämä ja joku joskus laittoi Instagramissa miten täydelliseltä kaikki vaikuttaa. Enhän minä sinne halua laittaa kuvaa, kun kissa on oksentanut. Tai laittaisin kuvan itsestäni räkää vuotavana. Tänne voin kertoa pienen osan elämästäni. Joskus tunsin painetta kirjoittaa tänne säännöllisesti, ja tunsin että blogin kirjoittaminen on itselle myös suorittamista. Siitä olen päässyt sentään edes vähän eroon.
Mutta osaan olla myös joskus itselleni armollinen...
Joku laittoi tovi sitten kommentin miten lyhyitä välillä kirjoitukseni täällä ovat. Suorittaja nosti päätään ja aloin heti miettimään miten voisin olla täydellisempi. Muutin kuitenkin mieltäni ja totesin, että blogi on itselle harrastus, ja käyn töissä arkena. Kaikkeen en voi panostaa niin paljon kun haluaisin. Tällä kertaa valitsin siis työn, kun postauksieni pituuden. Aina voi valita.
Sairauslomalappu kädessä tänään mietin, että ehkä se on nyt hoidettava itsensä kuntoon. Ehkä olen taas seuraavan kerran kipeä vasta kolmen vuoden päästä, kun nyt annan itselleni luvan sairastaa ja levätä. Ehkä en siivoa täällä sairaana hiki hatussa ja mene pitkin seiniä, kun huimaa.
Elämä tuntuu usein suorittamiselta ja teen välillä (usein) asioita pakonomaisesti. Vanhoista tavoista on vaikea päästä irti. Kysyin yksi päivä itseltäni, että muistaako kukaan kymmenen vuoden päästä millainen olin työelämässä? Tai sitä, että Mervi oli aina sairaana töissä ja oli loistava työssään? Todennäköisesti ei. Enkä myöskään suorituksestani saa mitään erityismainintaa tai isompaa palkkaa.
Tänään aion siis pysähtyä miettimään itseäni ja muut saavat ajatella mitä haluavat minusta. Enkä suo ajatustakaan työlle. Miten sitä osaisi myös myöhemmin samassa tilanteessa sanoa itselleen, että pysähdy ja lepää? Ja ettei elämä ole aina suorittamista?
Kommentit
Lähetä kommentti