Miksi kuolemasta ei saa puhua?

Onko kuolemasta tullut tabu? 

Kuolema aiheena on osittain pelottava, aiheuttaa ahdistusta ja siitä ei haluta puhua. Kuolemasta puhuminen ei ole kaikille helppoa. Ymmärrän. Ja osittain taas en ehkä halua ymmärtää. Kuolemasta on tullut ehkä myös osittain tabu. Sen käsitteleminen voi olla vaikeaa ja läheisen kuoleman kohdatessa suru voi olla niin raastavaa, että siitä voi olla vaikea puhua tai siitä ei ehkä haluta puhua. Omasta kuolemasta nyt ei saisi puhua ollenkaan. Itse olen halunnut kirjoittaa tästä jo kauan postauksen, mutta olen miettinyt miten ihmiset reagoi tälläiseen aiheeseen. Toisaalta, jos en kirjoita tästä aiheesta, niin itseäni jäisi asia vaivaamaan.

Kuolema on osa elämää.

Kukaan meistä ei ole kuolematon. Mutta omasta kuolemasta ei saisi puhua. Minulle on sanottu monta kertaa miksi näin nuori ihminen puhuu omasta kuolemasta ja miksi olen sanonut omia toiveita ääneen hautajaisten suhteen. "Elä hyvä ihminen, kun olet vielä nuori." Olen mieltänyt asian niin, että ehkä kaikki eivät ole sinut kuoleman kanssa ja siksi asiasta on monen niin vaikea puhua. Tottakai itse toivon lähteäväni täältä ennen muita, että ei tarvitsisi surra kenenkään poismenoa. Tiedän, että tämä on osittain itsekästäkin ja varmasti ainakin kourallinen ihmisiä jäisi minuakin suremaan. Olen sanonut ääneen monesti, että haluan omalle kotipaikkakunnalle, kun kuolen. Tänne minua ei saa haudata ja olen myös sanonut ääneen sen, että polttohautaus on minun kohdalla se vaihtoehto, joka pitää toteuttaa. Milloin näistä sitten saisi puhua? Entäs jos on liian myöhäistä? 

Kukaan ei voi varmasti sanoa milloin kuolee, jos ei sellaista suunnitele ennalta. Valitettavasti kuolema ei katso ikää. Vaikka välillä toivoisikin niin. Kuolemasta on tullut tabu. Ihmiset elävät nykyään vanhoiksi ja kuolevat laitoksissa. Ennen kuoltiin kotona. Ehkä siksi siitä onkin tullut osittain tabu, koska kuolemaa ei nähdä samalla tavalla, kuin ennen. Toki nykyään sitä näkyy myös mediassa, mutta silti sitä ei osata käsitellä oikeassa elämässä samalla tavalla.

Kuulostaa varmaaan jostakin oudolta, mutta itse olen lukenut monta kirjaa kuolemasta. Se ei tarkoita sitä, että olisin masentunut, suunnittelisin itsemurhaa tms. Kuolema pelottaa itseä siltä osin, että en halua menettää rakkaita tai kuolla itse vanhana laitoksessa. Siksipä toivon hyvää kuolemaa ja sitä, että oikeasti eutanasia tulisi mahdolliseksi myös Suomessa. Toki pitäisi tarkat lait kirjoittaa sen osalta, että missä tapauksessa eutanasia on sallittu. Kuka meistä haluaa elää laitoksessa sänkyyn kahlittuna? Minusta se ei ole elämää siinä vaiheessa. Ja en halua myöskään läheisilleni sellaista loppua. 

Itse en tässä postauksessa ala puimaan sitä mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Sitä ei tiedä varmasti oikeasti kukaan varmaksi. Lohduttavaahan se olisi, jos näkisi ne omat poisnukkuneet rakkaat. Tai, että meidän sielu ei kuole ja synnytään uudelleen. Tai sitten saadaan rauha. 

Kuolemasta pitää puhua. Elävänä ja terveenä sen ei tarvitse kuulua tietenkään joka päiväiseen keskusteluun, mutta minusta on hyvä sanoa ne omat toiveet ääneen esimerkiksi omien hautajaisten suhteen vielä silloin, kun on elossa. Olitpa kaksikymmentä tai kahdeksankymmentä. Miksi sen tarvitsee olla pelotttavaa, jos toinen sanoo omat toiveensa ääneen vielä, kun voi?

Ehkäpä olen erilainen "nuori" tässä suhteessa. Kuolemaan ei pidä suhtautua kevyesti. Kuolema voi olla jollekin arkipäivää, työtä ja sen kanssa elämistä. Kaikkein epäreiluinta se on silloin, kun se koskettaa pientä lasta tai vanhempaa, jolla on pieniä lapsia. Aina sitä ei tarvitse, eikä myöskään pidä ymmärtää. En minäkään ymmärrä.

Olin jo eilen julkaisua vaille valmiiksi kirjoittanut tämän postauksen. Illalla netistä iltapäivälehtiä selatessa tuli sitten vastaan uutinen, jossa kerrottiin Aviciin kuolleen. Monelle nuorelle ja varmasti myös aikuisellekin tuttu musiikintuottaja ja DJ kuoli 28-vuotiaana. Moni ryhmä Facebookissa täyttyi epäuskosta. Kuolema tuli yllätyksenä ja tässä tapauksessa tunnettu henkilö, joka on ehkä ollut monen idoli oli nyt poissa. Kuolema aiheuttaa usein nuoren ihmisen poismenon kohdalla epäuskon ja epäreilun tunteen.

Aiheena tämä on varmasti monelle raskas ja toivon, että tästä postauksesta ei kukaan pahoittanut mieltään. Eletään jokainen päivä täysillä, kuin se olisi meille viimeinen päivä. Elämä on arvaamaton. Elämä on kaunis.