"Ja sä luuseri vaan bloggaat ja et saa oppisopimuspaikkaa tai töitä, vaikka kuinka olisit aktiivinen."
Tämä lause on pyörinyt päässäni jo monta viikkoa. Olen laittanut itseni kategoriaan luuseri. Pitkäaikaistyötön ja luuseri. Käsi kädessä. Ostin Tunne lukkosi kirjan vähän aikaa sitten. Tein sen kirjan sisältämän testin. Monessa kategoriassa tulos oli surullinen. Tunne lukkoja minussa taitaa olla liikaa. Vaadin itseltäni paljon ja rankaisen itseäni. Tältä saralta myös sain korkeimmat pisteet. Kirja on oikeasti mielenkiintoinen ja itsensä tutkistelu on välillä hyväksi. Jokaiselle meistä.
Se luuseri!
Soimaan usein itseäni epäonnistumisista ja pidän itseä luuserina ja epäonnistujana, jos en saa hakemaani työpaikkaa. En myöskään suo itselleni tyytyväisyyden tunnetta. Itseä on vaikea kehua, vaikka muut arvostaisivat vaikkapa työpanostani blogiin tai Instagramiin liittyvissä yhteistyö jutuissa. "Ne vaan sanoo noin, että tulisi hyvä mieli."
Olen usein miettinyt johtuuko tämä siitä, että olen ollut monta vuotta työpaikassa missä sitä kiitosta ei irronnut, vaikka teki kuinka hyvin työnsä.
"Luuseri, luuseri, luuseri.." Tuosta sanasta on vaikea päästä eroon. Itsensä soimaaminen on muuten yllättävän helppoa.
Muuttuisiko kaikki, jos saisin työpaikan, jossa minua arvostettaisiin?
Tätä olen myös itseltäni kysynyt monta kertaa. Millaista se sitten olisi, kun olisi ensimmäistä kertaa oikeasti töissä sellaisessa työpaikassa, jossa saisitkin kiitosta ja sinua arvostettaisiin? Vaikea sanoa.
Työn hakua ei ole helppoa. Joka työpaikkaa varten muokkaat hakemusta sen työpaikan näköiseksi. Odotat sitä vastausta ja mahdollisesti petyt. Milloin on minun vuoroni? Päivät muuttuu kuukausiksi ja minun tapauksessani jo yli vuodeksi.
Olen pysynyt jollain tavoin järjissäni tämän blogin ja Instagramin avulla. Yhteistyöt pitävät kiireisinä ja panostan niihin samalla tavalla, kun palkalliseenkin työhön. Tai tällä hetkellä työhakemuksiini. Olisihan se unelma, jos tästä bloggaamisesta saisi ammatin joskus. Kiitosta tästä olen saanut joka tapauksessa enemmän reilun puolen vuoden aikana, kun reilun 7 vuoden työpanoksestani palkallisessa työssä.
Koska on minun vuoro?
Lisää kysymyksiä itselleni. Joka työhakemuksen jälkeen toivon, että olisiko nyt minun vuoroni. Näin ei ole vielä tapahtunut. Samalla sitä taas soimaa itseään, kun ei saa työpaikkaa. Tältäkö tuntuu olla työtön. Kuuluuko siihen oikeasti itsensä soimaaminen ja luuseriksi itsensä luokittelu, vai olenko liian ankara itselleni? Ainoa tämän asian kanssa?
Aktiivisuusmalli kakkosta puuhataan kovaa vauhtia ja ensimmäinenkin ahdistaa osaa työttömistä. Työttömät saa huutia. Ollaanhan me pohjasakkaa osan mielestä.
Niitä luusereita.
Milloin on sitten minun vuoroni saada se työpaikka? Epävarmuus on se kaikkein pahinta työttömänä. Et tiedä mitään. Odotat.
Jatkan työn hakemista ja pidän edelleen melua siitä, että olen työtön. Ehkä joku kaunis päivä on minun vuoroni saada työpaikka. Uuttakin olen valmis kokeilemaan. Sillä välin koitan niitä omia lukkojani availla ja tutkailla sisintäni.
Aivan varmasti jonain kauniina päivänä sä saat töitä. Se alkaa turhauttaa ku ei tule mitää vastausta kyllä se vielä osuu kohdalle mullaki on täs odottelua että saisin tiedon että saisin oman kodin ymärän miltä sinusta tuntuu
VastaaPoistaVarmistan vielä tulee se päivä, kun niitä saa. Tällä hetkellä on lähinnä turhautunut fiilis. Tsemppejä sinne. ❤️
Poista