Kuplivaa onnea!

Eilen oli minun maanantai!

Maanantai on oikeasti viikonpäivistä paras. Enkä edes valehtele, vaan olen parhaimmillani maanantaisin. No eilen ei tietenkään ollut maanantai, vaan torstai. Mutta minun maanantaini oli eilen. Olisi tehnyt mieli heittää kärrynpyöriä tai kuperkeikkaa. Huutaa, itkeä, nauraa tai hymyillä vain typerästi. Miksikö? No siksi, että ensi viikon maanantaina ollaan niin lähellä työllistymistä, että nyt pitäisi joku mennä todella vikaan etten saisi työpaikkaa!

Elämä alkaa hymyilemään...

Minulle elämän yksi tärkeimmistä asioista on työ. Se luo arkeen rytmiä, tietysti se tuo myös enemmän rahaa, kun kotona oleminen ja pääsee edes jonkilaiseen ihmiskontaktiin, koska uskokaa tai älkää tämä introvertti nauttii asiaskapalvelutyöstä, vaikka ei nauttisi aina ihmisten seurasta ja ei pidä ihmisjoukoissa olemisesta. 

Sain eilen puhelun, jossa todettiin, että minusta ollaan todella kiinnostuneita tässä EHKÄ tulevassa työpaikassani, että haluaisinko mennä maanantaina käymään siellä. Jestas. Nähtävästi minun intoni ja onnellisuus kuului äänestä, kun sellainen ihminen joka ei ole minua nähnyt totesi, että kuulostan niin onnelliselta, iloiselta ja hersyvän ihanalta, että olisin sopiva tähän työyhteisöön ja työhön. No sitä minä olinkin eilen ja hetken tuntui siltä, että nyt se sitten on minun vuoroni oikeasti ehkä saadakin se työpaikka. 

En tiedä millaista on pitää työstään tai olla ylpeä siitä työstä mitä tekee, saatika sanoa ylpeänä firman nimeä ääneen. Entinen työpaikka tappoi kiinnostukseni omaan alaan ja oikeastaan koko työhön. Tein työtä, kuin robotti. Ilman minkäänlaista intohimoa työhön tai, että olisi ollut mitenkään ihanaa lähteä töihin. Minulle jäi käteen noin 10 työsopimusta ja lähinnä viha firmaa ja esimiehiä kohtaan. Onneksi viha väistyy hiljalleen, koska uskon jollain tavoin, että paha saa palkkansa, ja ne jotka kohteli minua huonosti tulevat elämänsä aikana ehkä huomaamaan, että sellainen käytös ei vie pitkälle. En tiedä, mutta ainakin toivon. 

Sitä on jotenkin edes vaikea käsittää, kun oli niin monta vuotta saman firman leivissä, että menee toiseen firmaan töihin. En edes oikeastaan tiedä millaista se on. Sen tiedän, että olen varovaisempi siinä, että kerronko mitään itsestäni tai päästänkö ihmisiä lähelleni ja tutustumaan minuun. Mutta olen onnellinen, että ollaan taas askel lähempänä sitä, että pääsen taas työn touhuun. Minulle työ on vain yksi tärkeimmistä asioista elämässä, vaikka olisikin ollut huonossa työpaikassa aiemmin. 

Mites blogin käy tai Instagramin aamukahvi kuvien?

Sain eilen todella paljon onnitteluja, vaikka mitään ei tietysti vielä ole täysin lukkoon lyöty. Sitten sain viestejä missä oltiin "huolestuneita" blogin ja Instagramin tulevaisuudesta. Tiedän, että olen ollut täällä ja somessa muutenkin todella aktiivinen, koska näiden avulla olen luonut itselleni jonkilaisia rutiineja työttömyysjakson aikana. Tämä on ollut luontevaa ja aivan ihanaa. Olen oikeasti todella nauttinut kaikesta ja luonut kontakteja ihmisiin. Lisäksi olen kiitollinen kaikista tsempeistä ja myötäelämisestä. Olette olleet paljon tsemppaavampia, kuin osa sukulaisista esimerkiksi. 😁

Mutta.. Rehellisesti sanottuna en vielä tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan tämän blogin tai vaikka Instagramin suhteen. Työ nimittäin tulee olemaan toisella paikkakunnalla ja työmatkat tulevat olemaan taas pitkästä aikaa olemaan hieman pidempiä. Niissä on omat hyvät ja huonot puolensa. Huono puoli on toki se, että päiville tulee pituutta sen takia ja olen myöhemmin kotona.

Lisäksi työ vie yleensä minut mukanaan ja jotenkin kaikki muu jää elämästä pois sen takia. En tiedä pitäisikö koittaa tätä piirrettä jotenkin muuttaa ja olla itselle hieman armollisempi. Miten se sitten onnistuu? En tiedä.

Tulevaisuudesta siis en tiedä, mutta sen tiedän että joka päivä en tule varmasti blogia päivittämään. Ehkä pitäisi joku rutiini koittaa pitää Instagramissa ja koitan silti viiden aikaan aamulla ottaa kuvan sinne. Silmät ristissä, mutta onnellisena, että pääsee töihin.