Ja pohdintaa miten työpaikkakiusaaminen on tehnyt minusta vahvemman!
Otsikko antaisi olettaa, että olen sinut sen kanssa mitä olen kokenut. Ei, en ole. Mielestäni minun ei myöskään tarvitse olla koskaan sinut asian kanssa. Työpaikkakiusaaminen ei tule koskaan unohtumaan, mutta sen jättämät arvet hiipuvat hiljalleen minusta.
On kulunut noin puolitoista vuotta siitä, kun kaikki alkoi. 2017 keväällä olin onnellinen, kun suljin vihdoin oven ja työsopimus päättyi. Mahdollisuus jatkoon olisi ollut, mutta ensimmäisen kerran ajattelin itseäni. En ollut tehnyt sitä reiluun 7 vuoteen. Nyt oli aika. Rikkinäinen ihminen jäi tästä kaikesta jälkeensä. Mutta nyt vihdoin alkaa terveys näyttämään henkisesti sekä fyysisesti vihreää valoa. Voin paremmin.
Koskaan en unohda tai anna anteeksi sitä mitä koin!
Aina puhutaan anteeksi antamisesta ja unohtamisesta. Minä en anna anteeksi sitä kohtelua mitä jouduin kokemaan, tai voi unohtaa kaikkea. Ja minun ei tarvitse. Ehkä joillain ihmisillä nämä kaksi askelta ovat sellaisia mitkä ovat auttaneet pääsemään eteenpäin, mutta minulla ne eivät ole. Toisaalta myöskään oma luonteeni ei tähän pysty. Ja minä olen minä tällaisena.
Vihdoin kuitenkin voin sanoa, että on ollut helpompi hengittää, paniikkikohtauksia en ole saanut pitkään aikaan, nautin työstäni ja ihmiset, jotka ovat aiheuttaneet minulle terveydellisiä ongelmia niin henkisellä tasolla, kuin myös fyysisellä, ovat historiaa. Minulle heitä ei ole ollut olemassa yli vuoteen. Olen parempi, kuin he. Kuulostaa varmasti itserakkaalta.
Niin ja niihin iloisiin uutisiin. Sain tänään tietää, että minulla jatkuu työt 2019 vuoden loppuun. Saan vihdoin hengähtää. Edes vuoden verran. Elämä on edes hiukan saanut iloisempia sävyjä.
Kommentit
Lähetä kommentti