Itsensä voittamisesta tulee hyvä fiilis!
Puhuminen ei minulle ollut ikinä se juttu, josta nauttisin ja välillä olen jopa itseäni hieman pakottanut siihen, että en olisi ihan tuppisuuna nurkassa. Enemmän saan itsestäni irti kirjoittamalla ja ulosanti on erilaista silloin. Tuntuu, että saan kirjoittamalla sanottua kaiken sen mitä olen halunnutkin sanoa. En esimerkiksi nauti puhelimessa puhumisesta, vaan mielummin laitan viestiä. Voitteko uskoa, että minua jännitti jopa ääniviestin laittaminen pari vuotta sitten omalle siskolle tai parhaalle ystävälleni. "Hyi jos oma ääni kuulostaa kauhealta." Toki nautin pitkistä puheluista sellaisten ihmisten kanssa joiden kanssa olen ollut vuosia tekemisissä, mutta esimerkiksi virastoihin soittaminen on kamalaa. Entäs sitten, jos joutuu lääkärille selittämään mikä vaivaa. Mistä se puhumisen pelko tulee?
Ala-asteen ja ylä-asteen esitelmät luokan edessä saivat olon vaivautuneeksi
Kuka muistaa piirtoheittimet ja kalvot joihin kirjoitettiin ranskalaisin viivoin pääpiirteet esitelmästä? Itsellä muistuu mieleen heti yksi esitelmä äidinkielen tunneilta, kun täytyi kirjoittaa kirjailijasta jota mahdollisesti ihaili tai hänen tuotantoaan oli lukenut enemmänkin. Leena Lehtolainen. Pidän edelleen hänen kirjoistaan.
Luokan edessä puhuminen sai olon jännittyneeksi ja kädet hikoamaan, otsallekin kohosi muutama hikikarpalo. Onkohan minulla vetskari auki housuissa? Tämän muistan myös ikuisesti, kun rippikoulussa minulla oli jäänyt vetskari auki ja seisoin ryhmän kanssa pitämässä jotain esitelmää kymmenestä käskystä. Pojat nauroi ja ne suositut tytöt. Ja minua hävetti niin paljon, että mietin koko loppuajan sitä, että kohta tämä kauhea rippikoulu on ohi. Luuseri.
Onneksi olen selvinnyt vuodesta 2005 ja traumoja ei jäänyt. Esitelmät eivät siis ole olleet ikinä minulle asia josta olisin koulussa nauttinut. Rakastin tehdä niitä, mutta siihen se oliskin voinut jäädä. Ala-asteella en halunnut mennä luokan eteen, kun jännitti niin kovasti ja pidin esitelmän omalta pulpetilta. Se sopi minulle mainiosti.
Eilen kuitenkin ylitin itseni täysin! En tiedä mikä minuun meni tai mitä ihmettä tapahtui, mutta aloin kuvaamaan spontaanisti Instagramissa storyn puolelle videota. Siitä omasta meikittömästä naamasta ja vasta värjätyistä hiuksista. Sekin jännitti minua. Minua tuntuu edelleen vaivaavan ramppikuume. Sinällään outoa, että en pidä puhumisesta, koska joudun työssäni asiakaspalvelijana olemaan palvelualtis ja puhumaan. Ja nautin jopa siitä! Miten niin luonnollinen juttu, kun puhuminen voi olla pelottavaa ja jopa ylitsepääsemätön vaikeaa?
Itse olen itseni pahin kriitikko. Meistä jokainen taitaa olla. Pitäisi uskaltaa enemmän tehdä sitä mikä ei ole ehkä omien mukavuusrajojen sisäpuolella, vaan hieman hypätä sieltä toiselle puolelle. Eiliset storyt ovat kuitenkin olleet suositumpia, kun pelkät kuvat ja tekstit, joten koitan ottaa enemmän itseäni niskasta kiinni ja puhua. Lisäksi voin taas vain ihmetellä miten ihania seuraajia minulla on Instagramissa. Sain paljon positiivista palautetta, vinkkejä puhumiseen ja kiitosta siitä, että uskalsin tehdä jotain mitä en ole aiemmin tehnyt ja muutama seuraaja sanoi saavansa rohkeutta kokeilla itsekin höpöttelyä. Kiitos teille rohkaisevista kommenteista ja palautteesta.
Joskus se itsensä ylittäminen on hyvä juttu. Kun ottaa ensimmäisen askeleen, niin seuraavalla kerralla onkin jo helpompaa. Ja jos minun äidiltä kysytään olenko hiljainen ja ujo, niin luultavasti hän nauraisi. Olen nimittäin usein se tutussa seurassa joka ei saa suutaan kiinni.
Kommentit
Lähetä kommentti