Miksi olisin jäsenenä kirkossa, jos se ei tunnu minulta ja aiheena ahdistaa minua?
2018 on ollut itselle uudistumisen vuosi. Tosin 2017 vuonna aloitin jo tämän uudistumisen, koska päätin ajatella itseäni ja en halunnut jatkaa yrityksessä jossa koin mm. työpaikkakiusaamista. Se päätös ei uskokaa tai älkää ihan helppo ollut, koska työn tekeminen on itselle tärkeää, ja olin ollut firmassa melkein 7 vuotta. Tänään kuitenkin tein päätöksen toisen asian suhteen ja erosin kirkosta.
Oma päätös, mutta joka voi aiheuttaa kysymyksiä ja vihaisia kommentteja!
Tiedän, että on olemassa sellaisia ihmisiä joita tämä päätös ei miellytä. Mutta miksi aina pitäisi miellyttää muita omilla henkilökohtaisilla päätöksillä? Tottakai jos olet parisuhteessa ja silmissä on toisella on kirkkohäät, niin otetaan huomioon ehkä sen toisenkin osapuolen mielipide. Tämän takia itse kysyin haittaako omaa kihlattuani, jos eroaisin kirkosta. Meillä ei ole ollut mikään kiire naimisiin. Itseasiassa kihloissa ollaan oltu pian (12.12.) 6 vuotta. Meille kihlaus oli lupaus olla toistemme kanssa. Häät tulee, kun se tuntuu sopivalta elämäntilanteeseen. Ehkä mennään salaa naimisiin. Kuka tietää.
Kirkon jäsenenä oleminen on aiheuttanut itsellä enemmän ahdistusta, kun tunnetta että se olisi antanut minulle jotain tai että se antaisi minulle jotain vielä myöhemmin. Ei, en odota konkreettisesti mitään "lahjaa" kirkolta, mutta se ei anna "henkisellä" tasolla minulle yhtään mitään. 8 vuoden miettimisen jälkeen olen helpottunut, kun painoin eroa nappia.
En koe loukkaavani omalla päätökselläni ketään. Olen edelleen se Mervi, joka olen ollut aina. En vain kuulu kirkkoon. Lisäksi koen olevani 12-vuotiaalle kummipojalleni edelleen kummi, enkä näytä hänelle huonoa esimerkkiä. Tiedän nimittäin, että kummipoika on yhtä varma päätöksistään, kun minäkin ja tämä kummi on ylpeä siitä mitä kummipoika ikinä päättäkään elämällään tehdä.
Jos minulta kysyttäisiin miksi en koe kirkkoa omaksi jutukseni, niin syitä on monia. Yksi niistä on entinen parisuhde, joka oli yksi merkittävimmistä asioista tähän päätökseen. Näin uskonnon ja kirkon nurjan ja kurjan puolen silloin. Koin jo kymmenen vuotta sitten valtavaa ahdistusta tästä.
Toinen asia on se, että kirkon arvot eivät kohtaa omieni kanssa. Kolmas on se, että en käy kirkossa. Neljäs se, että en halua maksaa kirkollisveroa.
Kuuluipa kirkkoon tai ei, niin meistä jokainen on arvokas silti. En yllytä ketään eroamaan kirkosta. Sen sijaan sanon, että tehkää elämässä sellaisia päätöksiä, jotka saattavat pudottaa ison taakan harteilta ja voit hengittää sekä elää "vapaampaa" elämää. Olkoon se sitten työhön tai muuhun elämän osa-alueeseen liittyvä päätös.
Erosin myös 9 vuotta sitten. Muutama kuukausi sen jälkeen, kun olin täyttänyt 18 vuotta. Meille ei olisi koskaan tullut kirkkohäitäkään. En halua kuulua, koska en usko Jumalan olemassaoloon. Meidän lasta ei ole kastettu kirkkoon, mutta senkin voi joskus tehdä. Mies kuuluu vielä kirkkoon. Sanoin, että hän saa järjestää ristiäiset jos niin haluaa mutta päädyimme pieniin nimiäisiin. Tästä ei kaikki pitäneet, mutta meidän lapsi hän on eikä ole mitenkään tavatonta nykyisin, ettei lasta kasteta enää kirkkoon. Ei olisi voimatkaan riittäneet järjestää koko suvun juhlia, joihin olisi päässyt alle puolet kutsutuista. Ehkä hänet vielä kastetaan, ehkä ei. Uskonnosta saa puhua ja kysyä, saa opiskella sitä mutta en vaan halunnut suoraan pakottaa johonkin kirkkoon. Itse en ole koskaan uskonut Jumalaan. Paljon samoja syitä eroamiselle, kuin sinullakin.
VastaaPoistaKiitos kommentistasi. Mielestäni jokaisen vanhemman oma päätös. Jos itsellä olisi lapsia, niin todennäköisesti kastaisin, koska mies kuuluu kirkkoon edelleen, mutta antaisin valita sitten vanhempana itse kuuluuko vai ei kirkkoon. Jossain vaiheessa lapsellakin alkaa mielipiteet asiasta kehittyä. Miksi kuulua sellaiseen paikkaan mihin ei koe kuuluvansa, ja vielä maksaa siitä?
Poista