Onko aikuistuminen odottamisen arvoista?
Selasin viime viikolla Facebookia ja siellä tuli vastaan keskustelu, jossa mietittiin mistä se oma sosiaalisen median "ura" on alkanut. Mistä ottanut ensimmäiset kosketukset sosiaaliseen mediaan? Itsellä se oli murrosikäisenä ii2. Sinne muokattiin rajulla kädellä kuvia itsestä ja odotettiin mitä muut kommentoi. Sen jälkeen tulikin Irc-galleria. Irc-galleria olikin jossain määrin itselle suuri käännekohta elämässä ja tapasin siellä myös ex-poikaystäväni. Olin 2007 kesänä täyttämässä seitsemäntoista ja odotin vain sitä, että olisinpa täyttänyt sen sijaan 18. En tiedä edes mitä odotin tuolta "maagiselta iältä". Itseäni ei kiinnostanut autokoulu, alkoholi tai baareissa riekkuminen. Aikuistumisessa ei ollut loppujen lopuksi mitään upeaa. 18 on vain ikä muiden joukossa ja sitä olettaa ennen sen täyttämistä, että se tuo mukanaan jotain upeaa ja se tuntuisi joltain. Itsehän en edes viettänyt tuolloin edes syntymäpäiviäni.
Kasvukipuja ja sinisilmäisyyttä
Kasvukipuja ja sinisilmäisyyttä
Oletin, että tiedän elämästä kaiken kun täytän 18. Oikeasti olin niin naiivi ja en tiennyt oikeasti yhtään mitään. Kahdeksantoista ei ole henkisesti aina aikuinen. Itse en ainakaan ollut lähelläkään aikuisuutta ja näin 11 vuotta myöhemmin
sanoisin itselleni, että mieti nyt uudelleen mitä teet tai sanot. Niin ja keskity kouluun. Mietin puolentoista vuoden jälkeen keskeyttäväni ammattikoulun. Olisin jäänyt vaan tyhjän päälle ilman suurempia suunnitelmia. Todella fiksua. Onneksi kuitenkin joku järki oli omassa päässä loppujen lopuksi ja tahkosin koulun läpi yllättävän hyvin arvosanoin, vaikka ala oli väärä ja ei kiinnostanut enää loppuvaiheessa ollenkaan. Sain sentään valmistuneen paperit ja onhan niistä ollut hyötyä työn haussa, kun on edes yksi ammatti. Koulussa istumisesta en pidä edelleenkään, joten mikään ei ole muuttunut.
Olin tuolloin myös täysin vietävissä ja ensimmäistä kertaa rakastunut. Mitä voi odottaa. Ei nää muuta, kun sen ihmisen joka vielä onnistui punomaan minut pikkusormen ympärille. Välillä minulta puuttui oma tahto ja en uskaltanut olla eri mieltä mistään, koska silloin sai huudot että olen paska ihminen. Olin muutenkin 18-vuotiaana epävarma itsestäni. En luottanut itseeni, siihen mitä tein ja myönnyin kaikkeen. Uskoin silloista poikaystävää ja aloin laihduttamaan, koska hänen mielestään olin lihava ja hän jättäisi minut jos en laihtuisi. Oikeasti olin ihan normaaleissa mitoissa oleva, mutta enhän minä sitä tajunnut. Tässäkin kohtaa tekisi mieli sanoa itselleni, että olet hyvä sellaisena kun olet ja muita ei tarvitse miellyttää, varsinkaan ulkonäöllisesti. Jos et kelpaa jollekin, niin se ihminen on sinulle väärä ja hänen ajatusmaailma on vääristynyt. Tajusin vasta myöhemmin, että taisin kärsiä jonkin sortin syömishäiriöstä tuolloin. Saatoin olla viikon verran syömättä ja elin vedellä pääosin. Tottakai tämä vaikuttaa edelleen tänäkin päivänä omaan kehokuvaan, mutta olen koittanut kovasti päästä näistä ajatuksista irti. Helppoa se ei ole ja edelleen tulee päiviä jolloin ajattelee olevansa väärän kokoinen ja ruma.
Elin tuossa vaiheessa elämääni myös jonkilaista kapinointi vaihetta. Haluan tehdä itse kaiken ja olla itsenäinen. Toteutin tosin heti valmistuttuani "uhkaukseni" ja muutin kotoa. Se olikin näistä järkevin veto. Muut kiukuttelut ja kapinointi oli lähinnä naurettavaa, mutta pitihän nekin elää. Aikuistumiseen kuului myös kesätyöt ja siitä saatu palkka. Olin paskalla palkalla töissä Iisalmen kaupungilla, mutta jäihän siitä paljon muistoja ja opin tuona kesänä paljon! Kesätyöstä sai paljon eväitä alkavaan työelämään. Parhaita kokemuksia, mutta en lähtisi enää töihin, jossa palkkaus on 5,70€/tunti.
Kommentit
Lähetä kommentti