Erityisherkkä(kö)

Kielsin olevani erityisherkkä ja erityisherkkyys oli minusta noloa!

Olen ollut aina introvertti, mutta siihen päälle vielä erityisherkkyys. En voi olla erityisherkkä. Sitä paitsi se tekisi minusta heikon, nolon ja oudon. Näin ajattelin vielä viime vuoden alussa. Oikeastaan käänteen tekevä asia oli, kun aloin miettimään miksi tunnen kaikki tunteen jotenkin erityisen voimakkaaksi ja miksi edelleen se kaulahuivi tuntuu kuristavan ja kiristävän. En saa happea. Olen kieltänyt kauan itseltäni sen, että voisin olla erityisherkkä. Tutkiskelin kuitenkin aihetta vielä laajemmin ja mietin omaa lapsuutta. Miksi pukeutuminen oli välillä minulle tuskaa? Miksi kaalin haju sai melkein oksentamaan ja minulle tehtiin eri ruoka kaaliruokapäivinä? Miksi en halunnut mennä mihinkään yökylään ja pelkäsin, että koulussakin joutuu viettämään yönsä? Miksi sanoja alkoi kertymään ja lopulta oli tunnustettava, että näillä kaikilla oli jotain tekemistä erityisherkkyyden kanssa.

Minä erityisherkkä ja lapsuus

Vihasin pukeutumista. Sukkahousut kutitti, saumat painoivat, kaulahuivi kiristi ja talvella vihasin kerrospukeutumista. Yhä edelleen nämä kaikki pitää paikkaansa. En tykkää pitää talvella toppatakkia päällä ja jos vielä puen pakkasten kiristyessä villapaidan alle, niin tekisi mieli itkeä. Miten ahdistava tunne, kun vaatteita on päällä liikaa ja tuntuu ettei voi edes kunnolla liikkua. Sukkahousuja pidän pakon edestä. Lapsena sukkahousut olivat minun vihollisia. Olisin voinut leikata ne miljoonaan palaan saksilla. En ymmärrä vieläkään miten ihmiset voi pukeutua niihin. 

Lapsuudesta muistan myös sen, että meillä syötiin kaalikääryleitä. Äidin tekemiä kaalikääryleitä kehutaan edelleen. Haistoin, maistoi ja syljin pois. Ei ole kyse siitä, että olisin nirso ruoan suhteen. Kaali vain haisee todella kuvottavalle ja maku on mielestäni yhä edelleen kauhea. Voin syödä kaaliraastetta, mutta hyi kamala jos kaalia keitetään tai paistetaan. Minulle tehtiin muuta ruokaa yleensä kaalipäivinä. Onneksi ja olen yhä kiitollinen siitä, että siitä ei tullut sen kummempaa showta koskaan. Olen kuitenkin joutunut siedättämään itseäni tuolle hajulle ammatin takia. On kuitenkin ollut niitä päiviä töissä, kun olen joutunut työkaverille selittämään vedet silmissä miksi en pysty olemaan kaaliruokien lähellä ja tekisin ihan mitä muuta tahansa. Tätä asiaa olen pitänyt nolona ja varmasti moni on ajatellut, että onpa vaikea ihminen kun yksi kaalin haju saa tuon aikaiseksi. Olisipa se niin yksinkertaista. 

Hajut. Ne tunnen voimakkaasti! On hajuja joita en vain siedä ollenkaan. Yksi niistä on tupakka. En muista miten tämän koin lapsena, mutta muistan elävästi kun jo edesmennyt setäni poltti sängystä käsin tupakkaa. Hyi! Sisällä! Nykyään kuitenkin tupakanhaju on ihan ykkösenä inhokki hajuista ja se saa myös migreenin itsellä laukeamaan. Onneksi isä lopetti tupakan polttamisen 2000-luvun alussa. En tiedä miten vaikeaa hänen seurassaan olisi olla aikuisena, jos hän haisisi tupakalle. 

Ei ollut outoa, että lapsena suustani kuului mikä täällä haisee? Nykyään sama jatkuu, vaikkakin olen tottakai oppinut tilannetajua, ja en töksäyttele tuota lausetta ihan joka tilanteessa. Työkaverit kuitenkin ovat oppineet, että olen usein se joka haistaa jos joku palaa tai viemäri haisee. 

Herkäksi syntynyt

Luin viime vuoden loppupuolella prinsessa Märtha Louisen ja Elisabeth Nordengin Herkäksi syntynyt lapsi-teoksen. Itsellä se oli yhden asian kohdalla silmiä avaava. En ole osannut koskaan ajatella sitä miksi en koskaan halunnut yökyläilemään kenenkään luokkakaverin luokse. Pelkäsin ennen koulun alkua myös sitä, että joudun yöksi kouluun, ja pääsen vain viikonloppuisin kotiin. Tämäkin liittyy erityisherkkyyteen. Rehellisesti sanottuna en vieläkään nauti yökyläilystä, ja jos olen pidemmän aikaa kotoa pois, niin mielessäni käyn kaikki kauhuskenaariot läpi mitä voi sattua. Toki nautin, että kotoa pääsee välillä pois ja kesäsin on päässyt reissaamaan, mutta koti on paras paikka, ja varsinkin se oma sänky. 

Yksi asia minkä voi laskea myös introvertteyteen tai mihin nyt itse sitten haluaa sen lokeroida, on äänet. Melu. Peliäänet, televisio liian kovalla, ihmisten äänet tai itsellä varsinkin lasten raastava itku tai kirkuminen. Työ toisella paikkakunnalla ja junamatkat. Junassa väsynyt lapsi, joka kiukuttelee ja itkee. Tiedän, että asialle ei voi mitään ja yleensä itse siirryn vaunusta toiseen, koska tekisi mieli itsekin itkeä. Korvien lisäksi tuntuu, että koko keho tuntee sen melun. Tätä tunnetta on vaikea selittää sellaiselle, joka ei tunne samalla tavalla. Jos olen koko päivän ollut äänien keskellä, niin tarvitsen hiljaisuutta palautumiseen. 

Työpäivän jälkeen en mielelläni puhu puhelimessa. Yhdessä työpaikassa jouduin olemaan puhelimen äärellä ja vastaamaan siihen aina, kun se soi. Samalla koitin hoitaa kaiken muun. Tottakai minun työpisteellä sattui olemaan radio ja iso kaiutin. Koitin selittää työkaverille, että en pysty keskittymään työhöni kun radio on päällä ja en kuule puhelinta, saati toisessa päässä olevaa ihmistä, jos tuo vekotin on päällä. Ei ymmärrystä. Lopulta yksi päivä menetin hermoni totaalisesti ja totesin, että jos tuo radio ei mene kiinni, niin puhelin siirtyy toiselle ja en vastaa siihen. Radio pysyi kiinni tämän jälkeen. Jos saisin päättää, niin työpaikalla ei olisi yhtään puhelinta tai radiota. Olisi pelkästään asiakkaat. Musiikki on ihanaa, mutta hiljainen työpiste ilman mitään ylimääräisiä ääniä on vielä ihanampi.

Erityisherkkyys oli itselle kauan asia jonka kielsin. Muut ovat sen huomanneet, mutta sitkeästi itse kielsin sen olemassaolon. Introvertteys oli itselle paljon helpompi asia hyväksyä, kun erityisherkkyys. Yleensä esimerkiksi lapsen erityisherkkyyden voi ajattelemattomana tulkita  "vaikeana ja oikuttelevana tapauksena." Miksi se lapsi ei taaskaan suostu laittamaan vaatteita päälle ja kiukuttelee, että ne tuntuu inhottavalta iholla? Tai miksi tuo lapsi ei syö niinkuin muut lapset, onpa se nirso! En tiedä onko 90-luvulla hirveästi puhuttu erityisherkkyydestä, mutta näin aikuisiällä on jollain tavoin helpottavaa tietää, että ei ole kyse siitä että olisin vaikea ihminen, vaikka tiedän sitäkin olevani joissain tapauksissa. Vielä helpottavampaa on se, että on itselleen voinut myöntää sen, että on okei tuntea kaikki tunteet voimakkaasti ja ei tarvitse tykätä kaalin hajusta. 

Erityisherkkyys ja introvertteys on asioita mitkä heijastuu minusta, vaikka en aina sitä haluaisi. Välillä on pakko siedättää itsensä asioille joista ei pidä tai jotka eivät ole mukavia. Muokata itseään vähän, mutta kuitenkin piilottamatta niitä asioita mitkä ovat minua. Pohdin pitkään, että haluanko tuoda tätä asiaa itsessäni esille, ja otin ensimmäisen askeleen Instagramin puolella jossa pohdin erityisherkkyyttä. Nyt oli myös luontevaa kirjoittaa siitä postaus. Toivottavasti joku joka pohtii samoja asioita, saa jonkilaista rohkeutta myöntää että ei ole noloa ja outoa olla erityisherkkä. Se ei tee sinusta huonompaa ihmistä.